Nuts YPH ja 30 kilsaa tunturia

Yllästunturi, Kesänkitunturin Pirunkuru, Kellostapuli ja Keskisen laki. Niitä tuli taivallettua perjantaina reilun 300 muun juoksijan kanssa.

Me lähdössä muutaman muun kanssa

 Kuten yleensä tunturissa voi sää muuttua hetkessä, näin myös tällä kertaa. Lähtölaukaus piti kuulua klo 16, mutta 5 minuuttia ennen lähtöä pyyhkäisi lähtöalueen ja Ylläksen huipun yli ukkosmyrsky, joka laittoi lähtöalueen uuteen järjestykseen. Lähtöä siirrettiin 20 minuuttia ja lopulta päästiin lähtemään pienessä tihkusateessa. Onneksi oli otettu mukaan ohuet kuoritakit, jotka pitivät vettä ja tuulta tarpeeksi hyvin. Juuri ennen starttia laitoin vielä hupun päähäni ja otin aurinkolasit pois pään päältä. Nuo lasit asettelin kiinni juoksuliivini yhteen silmukkaan, mutta jotenkin ne pääsivät putoamaan. Huomasin niiden puuttuvan noin parisataa metriä startin jälkeen ja tiesin, että en niitä enää näkisi. Harmi sinänsä, olin juuri löytänyt hyvät lasit juoksuun ja pyöräilyyn.
Ei muuta kuin katse eteenpäin, tai oikeammin sanottuna ylöspäin. Lähtöalue oli Hotelli Saagan alapuolella ja ensimmäinen etappi oli kivuta ylös Ylläksen huipulle. Yhteensä nousua tuli lähdössä reilun 3 kilsan pätkä, korkeutta reilu 400 metriä. Sumu oli paikoitellen niin paksu, ettei nähnyt kovinkaan kauas eteenpäin. Juuri kun luulit päässeesi huipulle oli kulman takana taas uusi nousu.
Onneksi ylämäen jälkeen tulee aina myös alamäki, ainakin yleensä. Ylläksen huipulta lähdettiin hölköttelemään pikkuhiljaa alamäkeen kohti Varkaankurua, siitä kaartaen Luontokeskus Kellokkaan suuntaan. Alamäessä oli pakko välillä hiljentää vauhtia, koska jalat oli vielä hapoilla ylämäen tunkkauksen jäljiltä.

Alas Ylläkseltä

Kellokkaan pihalla oli ensimmäinen huoltopiste, josta nappasin vähän banaania ja sipsiä kourallisen, söin ne ja lähdin jatkamaan. Tässä vaiheessa mentiin miehen kanssa samaa vauhtia edelleen. Oltiin sovittu kyllä aiemmin, että mennään molemmat omaa tahtia, mutta onneksi mies oli mukana ja käski välillä hidastaa vauhtia. En edelleenkään ole oppinut ottamaan alussa tarpeeksi iisisti, vaan vauhti kasvaa kun virtaa kerran on. Pitäisi jättää sitä energiaa myös loppumatkaa varten joskus...
Muutaman juoksijan letkassa lähdettiin Kellokkaalta kohti Kesänkiä, aluksi pitkin pitkospuita ihanan vihreän metsän keskellä purojen solistessa vieressä.
Kesänkitunturin juurella tiedettiin, että matkan seuraava haaste on edessä. Otettiin kuoritakit pois päältä ja lähdettiin kapuamaan ylös pitkin Pirunkurua. Alkumatkasta päästiin nousemaan pehmeää polkua pitkin, mutta ehkä noin puolivälissä nousua alusta muuttui täysin. Edessä oli kivilohkareita, joiden päällä piti taiteilla, kiivetä ylöspäin ja samalla tasapainoilla. Välillä mentiin melkein nelivetoa ja tuossa vaiheessa lämpötila alkoi jo aiemman sateen jäljiltä kohota, mutta ilman kosteusprosentti oli todella korkea. Hengitys vaikeutui hieman ja oli pakko vetää henkeä puolisen minuuttia. Odotin tiheämmän letkan menevän ohi ja hyppäsin jonon jatkeeksi. Sain pysähdyksestä tarpeeksi virtaa ja jaksoinkin hyvin ylös saakka. Mies oli jäänyt Kesängin huipulle odottelemaan ja jatkettiin taas matkaa yhdessä. Kävi kyllä mielessä, että olisin käskenyt jatkaa matkaa.

Melkein Pirunkurun huipulla

Kesängiltä päästiin laskettelemaan mukavaa pehmeää polkua pitkin alaspäin kohti Äkäslompoloa. Välillä pieniä nousuja, välillä tasaista tai laskuja. Huomasin, että voimat alkoivat vähän uupua, yritin tankata tasaisesti energiaa ja tässä vaiheessa onnistuinkin vielä syömään suolattuja cashewpähkinöitä, energiageeliä tai energia"karkkeja", Blokseja. Energiaa ei vaan meinannut olla tarpeeksi. Huomasin, että en enää jaksanut puhua miehelle ja kaikki pienetkin ylämäet piti kävellä.
Seuraavaan huoltopaikkaan oli matkaa noin pari kilsaa, kun käskin miehen mennä omaa vauhtiaan, kyllä mä täältä perässä tulen. En halunnut, että toinen joutuu juoksemaan koko matkaa mua perässä vetäen, ainakaan kun oli sovittu, että mennään molemmat omaa juoksua. Ja nyt voin hyvällä omalla tunnolla kävellä, kun siltä tuntuu. Silti juoksin koko ajan mahdollisimman paljon, mitä nyt maasto pakotti välillä menemään hiljempaa. Juuri ennen huoltopistettä oli kivan kosteaa suota, johon upposin välillä nilkkoja myöden. Vesi oli kylmää ja ainakin varpaiden verenkierto heräsi :D Nopeasti se kylmyys myös hävisi kun jatkoi matkaa juosten.
Huoltopiste oli taas samalla paikalla kuin tuo ensimmäinen ja pysähdyin ottamaan pari palaa suklaata sekä sipsejä. Samalla jouduin turvautumaan Ventolineen ensimmäistä kertaa tällä reissulla ja muutenkaan pitkään aikaan kesken juoksun. Kellokkaan pihalta jatkettiin takaisin pieni pätkä samaa reittiä, kuin tultiinkin alkumatkasta. Varkaankurun laavulta jatkettiin ylämäkeen kohti Kellostapulin ja Keskisen laen välistä kurua, jota lasketeltiin alaspäin pitkin pitkospuita. Sama paikka, josta tiistaisen vaelluksen ainoat lumikuvat saatiin napattua. Tuossa vaiheessa tiesin, että matkaa ei ole enää jäljellä kuin 5-6 kilometriä ja ajattelin, että kyllä mä täältä maaliin pääsen vaikka kävellen.

Kellostapulin ja Keskisen laen kuru

Kävellä en edelleenkään halunnut ja jatkoinkin juoksua aina kun maasto sen salli. Pahimmat ylämäet kävelin, kuten teki moni muukin. Yhden naisen kanssa keskustelin hetken ja tokaisin, että ei taida enää Kellostapulin jälkeen tulla pahemmin nousuja. Sain kuulla luulleeni väärin. Kellostapulilta on vielä nousuja ja vasta viimeinen kilometri on laskua... Jep jep..
No ei haittaa, sillä mennään sitten. Nainen jatkoi matkaa omaa vauhtiaan ja minä hieman hitaammin. Yritin taas syödä vähän välipalaa, jotta saisin energiaa. Sain väkisin nieltyä muutaman pähkinän ja yhden Bloksin. Yritin ottaa myös toisen Bloksin, mutta pelkkä ajatuskin sen nielemisestä sai voimaan pahoin. En vaan saanut nieltyä muuta kuin vettä ja urheilujuomaa. Siinä pähkinöitä pureskellessani kävelin mäkeä ylöspäin ja ohi tuli nuori nainen, joka sanoi olevansa kateellinen kaikille joilla oli lyhythihaiset paidat ja shortsit, koska oli itse lähtenyt liikkeelle pitkissä housuissa ja kuoritakilla. Hyvin silti jaksoi hänkin ja näin hänestä koko loppumatkan ajan vain selän.
Ennen viimeisen kilometrin laskua oli edessä pari pienempää nousua ja pari pientä laskua, joukossa pehmeää polkua ja kivikkoa. Lopulta, kun matkaa oli jäljellä puolitoista kilometriä näin pelkkää alamäkeä. Alkuun jarruttelin vähän, kun ajattelin etteivät jalat jaksa kantaa alamäessä, mutta sitten lisäsin vauhtia. Olin helpottunut, väsynyt, onnellinen, ihan kaikkea. Myös kiukkuinen itselleni siitä, että olin alkumatkasta mennyt liian lujaa, kun olisi pitänyt vielä säästellä voimia loppua varten.
Vähän kivisemmässä kohdassa pysähdyin, lähetin viestin miehelle, joka odotti maalialueella ja kerroin, että matkaa on jäljellä vain 700 metriä.
Kivikon jälkeen lähdin juoksemaan niin kovaa kuin jaksoin, otin kunnon loppukirin läpi viimeisen mutalammikon ja näin maalialueen.

Maalissa!!

Mä tein sen!!! Olin asettanut itselleni tavoitteen juosta tuo 30 kilsaa alle 6 tunnin ja onnistuin siinäkin kirkkaasti. Kello pysähtyi aikaan 4:49:43. Maalissa oli sekavat fiilikset. Olin pettynyt siihen, että jouduin kävelemään niin paljon ja etten ollut alkumatkasta ottanut tarpeeksi iisisti. Silti olin äärimmäisen iloinen siitä, että mä selätin Ylläksen huipun, Pirunkurun kivikot ja kaikki muut mäen nyppylät joita sillä matkalla eteen tuli.

Kiitos kaikille mukana juosseille, tuntemattomat joiden kanssa vaihdettiin muutama lause koko matkan aikana tai pari sanaa. Joidenkin kanssa tehtiin haitariliikettä osa matkasta, joku hihkaisi meidän ohi juostessa "katso, aurinkolasimies". Osan kanssa vain naurahdettiin edessä olevalle mäelle.  Tuolla matkalla taas huomasi, miten me kaikki juoksijat ollaan jollain oudolla tavalla outoja :D
Kiitos myös kaikille, jotka olitte matkan varrella kannustamassa ja erityisesti kaikille huoltojoukoissa olleille. Myös te teette näistä tapahtumista juuri niin mahtavia kuin ne ovat!

Tsemppiä tuleviin juoksuihin, moikataan kun törmätään! Seuraavana PNM Trails Turun suunnalla, lokakuussa miehen huoltojoukoissa Vaarojen Maratonille.

Kotimatkalla Kalajoella