Vaarojen maraton 2017 talkoolaisen silmin

Buff Trail Tour Finlandin päättävä Vaarojen Maraton juostiin lauantaina Kolin ihanissa maisemissa. Perjantaina kisapaikkaa kohti ajettiin sateisessa kelissä, mutta pahin sade oli jo lakannut, kun päästiin perille. Noudettiin vuokramökin avain, käytiin ruokakaupassa ja haettiin kisapaikalta miehen juoksunumero sekä minun ja kuopuksen talkooväkirekvisiitta. Saatiin aikataulut sekä nimilaput kaulaan roikkumaan ja nopea ohjeistus mitä lauantaina aamulla ensimmäisenä tulisi tapahtumaan.

Kannustamassa polun varrella

Perjantaina illalla jo seurattiin somen kautta, kuinka 130km ultramatkan kisaajat lähtivät liikkeelle yötä vasten. Pimeydessä näkyi vain valojono, kun he tarpoivat pitkin Kolin rinteitä ja metsiä. Hatun nosto heille, huima urakka!
Lauantaina aamulla, kun me vielä syötiin aamupalaa klo 7 aikaan, starttasivat 80 km ultrajuoksijat ja 42,5 km retkisarjalaiset omille matkoilleen pikkuhiljaa heräävään Pohjois-Karjalan kuulaaseen syysaamuun. Aamupalan jälkeen tarkistettiin, että miehellä oli kaikki tarvikkeet pakattuna ja lähdettiin ajamaan kohti Ukko-Kolin kisakeskusta.
Auto jätettiin Kolin urheilukentälle parkkiin, josta saatiin kyyti kisa-alueelle. Ei aiheutunut pahaakaan ruuhkaa, kun startteja oli eri aikoihin ja kisaajia sekä toimitsijoita tuli paikalle vähän kerralla. Itse kävelin suoraa tietä kisatoimistolle, jossa luovutin juoksijoille heidän kisanumeroitaan ja reittikarttoja. Samaan aikaan kuopus jäi vielä mieheni seuraksi ennen kisan starttia. Reilun tunnin hän oli ulkona mukana, repussaan vähän evästä ja vaatteita.
Kun viimeisetkin juoksijat oli lähetetty matkaan, alkoi kisa-alueella maalialueen valmistelu jotta se olisi valmis, kun ensimmäinen juoksija saapuisi maaliin. Laitettiin valmiiksi vettä ja urheilujuomaa sekä penkkejä ja huopia. Käytiin itse syömässä ja kun oltiin saatu omat energiatasot taas kohdilleen, päästiin maalialueelle huolehtimaan maaliin juosseista.

Oli mahtavaa seurata sitä fiilistä, joka juoksijoilla oli. Aamulla porukka oli hiljaista, vähän hermostunutta, kuitenkin pieni puheensorina kuului jatkuvasti. Joku vielä söi viimeisiä eväitä ennen starttia, joku teki viimehetken muutoksia kenkien ja vaatteiden suhteen. Tuntui oudolta seistä rauhallisena katsomassa, kun muut valmistautuivat lähtöön. Yleensä olen itse ollut hermostuneena hiljaa jossain seuraamassa muiden valmistautumista tai sitten höpisemässä muiden kanssa tulevasta juoksusta. Tällä kertaa huikkasin numerolappua ojentaessani tsempit tulevaan reissuun ja käskin nauttia maisemista. Hieman tyhjä olo oli, kun tiesin, että myös mies oli juuri lähtenyt omalle lenkilleen ja minä en ollut lähdössä. Aina aiemmin ollaan molemmat oltu samoissa kisoissa, lukuunottamatta viime kevään HCR:a jossa mies ei ollut mukana ja kolmea Aurajoen yöjuoksua, jotka olen ollut kipeänä.

Sumuinen Koli perjantaina

Mökkiranta sunnuntaina aamulla, Pielinen oli lähes tyyni

Nopeasti se tyhjä fiilis kuitenkin meni ohi. Maalialuetta järjestellessä vastaanottamaan juoksijoita alkoi jo todella innostunut mieli tulemaan esille. Oli aivan mahtavaa olla maaliviivan jälkeen näkemässä se riemu onnistuneen juoksun jälkeen, se uupumus, joka monesta paistoi rankan matkan jälkeen. Kyllä, se uupumuskin oli mahtavaa nähdä sillä itsekin tiedän miltä tuntuu juoksukisan jälkeen, kun olet antanut kaikkesi ja päässyt maaliin. Päässä pyörii sata eri mielentilaa ja ajatusta, ei enää koskaan tai en enää koskaan juokse tällaista matkaa ja vaikka mitä. Silti lähes kaikki löytävät itsensä jo seuraavana päivänä selaamasta uusia juoksutapahtumia netistä ja ilmoittautumisia lähtee liikkeelle.
Ojentelin juoksijoille juotavaa ja kiinnitin väsyneiden kulkijoiden ranteisiin lounasrannekkeita, jotta he pääsivät heti juoksun jälkeen täyttämään energiavarastojaan. Osa istui hiljaa tyhjä katse kasvoillaan ja osa hihkuen keskusteli muiden kanssa siitä  miten oma juoksu oli kulkenut ja miten oli minkäkin pätkän reitistä kokenut. Joku oli kaatunut useamman kerran ja oli yltäpäältä kurassa, jollain oli polvet veressä ja jonkun nilkka ei kestänyt astumista enää maaliin tulon jälkeen.
Osa ohjattiin suoraan ensiapuhenkilökunnan hoiteisiin ja osaa seurattiin maalialueella, kunnes vointi näytti siltä, että ajatus taas kulkee ja jalat kantavat.
Olin lupautunut talkoolaiseksi mieheni juoksun ajaksi, koska hänen maaliin saavuttuaan piti aika nopeasti ruokailun jälkeen päästä mökille saunaan ja lämpimään. Tavoitteena oli olla apuna klo 16 saakka, mutta päädyin lopulta olemaan siellä puoli tuntia yli ajan, sillä sain väliaikatiedon, ettei miestäni odotettu maalialueelle vielä vähään aikaan.
Lopulta kuitenkin jätin huollon ja siirryin polun varteen noin 50 metriä ennen maalia odottamaan. Samalla seistiin kuopuksen kanssa kelloja kilkattamalla kannustamassa maaliin kaikkia, jotka ohi juoksivat. Muutaman tutunkin bongasin.
Puolen tunnin odottelun jälkeen tuli tuttu oranssi pitkähihainen juoksupaita esiin puiden lomasta, kun mies juoksi kovaa vauhtia ylös viimeistä mäkeä ja viimeisiä metrejä ennen maalia. Sain itsekin juosta vauhdilla maalialueelle, jotta ehdin ottamaan maalikuvat ja ottamaan vastaan väsyneen äijän.

Väsynyt matkaaja maalissa!

Loppujen lopuksi oli todella mukava viikonloppu ja voisin useamminkin lähteä talkoolaiseksi tapahtumiin. On ihanaa seurata sivusta muiden valmistautumista ja onnistumisia maalissa. Se tunteiden kirjo, joka siellä on nähtävissä tempaisee mukanaan. Ja olin erittäin ylpeä myös mukana olleesta 14-vuotiaasta kuopuksesta, joka jaksoi olla iloisena koko päivän vaikka joutui seisomaan lähes koko sen 9 tuntia, joka oltiin tuolla kisapaikalla. Hänenkin mielestään oli kuulemma ihana nähdä se onnistumisen ilo juoksijoiden kasvoilta, kun he ylittivät maaliviivan.
Nyt kuitenkin aion koittaa onnea huomenna illalla ja yritän päästä läpi ensi kevään Nuts Karhunkierroksen ilmoittautumisessa 53 km matkalle. Ensimmäinen ultramatka on siis edessä..

Miehen fiiliksiä Vaarojen Maratonilta voit käydä lukemassa täältä.
Ja lisää kuvia viikonlopun tapahtumasta löydät tapahtuman sivuilta täältä.